Yliopisto ja asiantuntijaksi kasvaminen

Yliopisto on kasvun paikka ja me opettajat olemme tietyssä mielessä myös kasvattajia. 

Tämä voi särähtää jonkun korvaan mutta särähtäkööt. Tarvitsevatko täysi-ikäiset ihmiset kasvattajaa? No eivät ehkä perinteisessä mielessä mutta ainakin meillä ohjaillaan opiskelijoitten kasvua asiantunteviksi ammattilaisiksi, siitähän koko yliopistokoulutuksessa on kysymys.

Perinteisen behavioristisen koulukunnan edustajat voivat olla sitä mieltä, että liikaa jo paapotaan, on sitä ennenkin yliopistoputkesta ulos päästy ilman HOPSeja (henkilökohtainen opintosuunnitelma) ja opettajatuutoreita.

Samaan aikaan opiskelijoitten mielenterveyden ja oppimisen ongelmat – ja niiden myöntäminen ja tunnistaminen – ovat yleistyneet niin, että erityispedagogiselle osaamiselle olisi käyttöä.

Kevään helmiä olikin myös meidän yliopistollemme tarjottu kolmen puolen tunnin tietoiskun sarja: keskittymisvaikeudet, neuromoninaisuus ja toiminnanohjauksen haasteet. Nuo toteutti ammattikorkeakoulujen yhteinen Tulevaisuuden työkyky -hanke. Todella hyviä vinkkejä opettajan arkeen tuli sieltä.

Opiskelijajoukko on nykyisin valtavan heterogeeninen ja se, mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle, mutta ensimmäisten opiskeluvuosien pitäisi luoda jämerä kasvualusta. Sitä alustaa ei rakenneta tarjoamalla jo fukseille runsaasti verkko-opiskelumahdollisuuksia. Ei ainakaan sellaisella alalla, jolle tullaan tyypillisesti suoraan lukiosta tai pian sen jälkeen.

Samaan hengenvetoon totean, että toki myös verkkokurssi voi olla vuorovaikutteinen ja jopa yhteisöllinen mutta tohdin arvella, että monet verkkokurssit eivät ole.

Viittasin jo edellisessä kirjoituksessani tuoreeseen Kasvatus-lehden tutkimusartikkeliin, missä osoitettiin, että nuorimpien opiskelijoiden eli todistusvalinnalla yliopistoon tulleitten motivaatio hukkautuu helposti tai se ei pääse lainkaan syntymään ilman tukevaa opintoyhteisöä. Tuolla ryhmällä on myös suurempi uupumisriski, vähemmän kiinnostusta opintoihin sekä pinnallisempi lähestymistapa oppimiseen.

Vaikka me opettajat emme olekaan opiskelijoittemme isiä ja äitejä niin kyllähän meidän pitäisi olla alamme kokeneita asiantuntijoita ja luottaa siihen asiantuntemukseen. Ei meidän pidä tehdä pedagogisia valintoja esimerkiksi opetusmuodoista sen mukaan, mitä opiskelijat haluavat, vaan sen mukaan, miten parhaiten saavutetaan osaamistavoitteet ja relevantit työelämävalmiudet. 

Eikä ole haitaksi, jos samalla itsenäistytään ja opitaan elämään ihmisiksi yhdessä toisten kanssa, kestämään pettymyksiä ja jakamaan niitä, ymmärtämään toistemme ajatuksia ja arvoja ja kehittämään empatiakykyä. Se ei tapahdu yksin verkossa opiskelemalla. 

Monella alalla sitäpaitsi tulevaisuuden tärkeiden kollegaverkostojen luominen alkaa jo opiskeluaikana. Elinikäisistä ystävyyssuhteista puhumattakaan.

Miksi hukkaisimme kaiken tuon?

Markkinoinnin peruskurssi uudistui

Olemme Joensuun kampuksen Sasu Tuomisen kanssa urakoineet markkinoinnin peruskurssin aivan uusiin puihin. Koska opintojakson rakentamisessa on paljon näkymätöntä työtä, ajattelin tällä foorumilla hiukan avata, mitä kaikkea siihen kuului.

Opetusavustaja Mette (takana oikealla) ja ryhmä eettisen ja vastuullisen markkinoinnin kysymysten äärellä 28.2.

Uudistuksen sykäys tuli siitä, että kurssikirjaamme ei enää päivitetty ja se alkoi jäädä ajastaan jälkeen. Aloitimme jo viime keväänä kahlaamalla läpi varsin monta kandidaattia, sillä vaihtoehtoja on. Pearsonilta saimme kiitettävästi informaatiota kirjoista ja niihin kuuluvista opettajan paketeista. Myös kirjastomme tietoasiantuntija Mikko Meriläinen oli suuri apu. Kirjoja on kirjoitettu niin globaalista, eurooppalaisesta kuin skandinaavisesta näkökulmasta, joten siitäkin piti päättää. Päädyimme globaaliin näkökulmaan ja kirjaan, jota varmasti päivitetään (Armstrong, Kotler & Opresnik: Marketing. An Introduction). Tuon kirjan lisäbonukseksi osoittautui, että sen tekstit ja tehtävät on vahvasti linkitetty AACSB-akkreditointiin.

Peruskurssi on flipattu kurssi, joten aineistojen valmistamisessa oli aikamoinen työ. Siksi oli niin hienoa, että niitä voi työstää työkaverin kanssa yhdessä: teimme kumpikin kuudesta teemasta luentovideot ja valmistelimme aloitus- ja lopetusluentojen diasetit. Sasun markkinointitietämys on laajaa ja syvällistä ja minä puolestani olen flipannut peruskurssia vuodesta 2019.

Kurssin ytimessä on 12 eri teemaista case-harjoitusta, joista opiskelija valitsee vähintään neljä tai halutessaan kaikki 12. Kiva oli huomata, että tänä vuonna todella moni valitsi paljon enemmän kuin nuo pakolliset neljä. Case-yrityksinä meillä oli mm. Rolex (segmentointi), Coca-Cola (digitaalinen markkinointi) ja Airbnb (palvelujen markkinointi). Harjoituksissa työskennellään opetusavustajien ja vastuuopettajan vetämissä, noin kuuden hengen ryhmissä. Olen laitoksellemme kiitollinen siitä, että olemme saaneet nämä opetusavustajat hienoksi resurssiksi kurssille. Heitä oli Kuopiossa neljä ja Joensuussa viisi. Järjestimme yhteisen kahden tunnin verkkokoulutuksen opetusavustajille 12.1.

Yksi palvelujen markkinoinnin harjoituksessa työstetyistä asiakasprofiileista, case-yrityksenä Airbnb.

Totesin jo ensimmäisellä kierroksella viisi vuotta sitten, että opettajatiimillä on oltava selkeä runko, jonka mukaan työskennellään. Siksi tein kurssikäsikirjan, jossa on määritelty jokaisen case-harjoituksen tavoitteet, tehtävät ja tuotokset. Tuotokset jaettiin myöhemmin kurssin oppimisalustalla. Käsikirjassa on myös icebreaker-ideoita ryhmätyön aloitukseen ja vinkkejä ongelmatilanteitten käsittelyyn. Se antaa hyvän selkärangan niin opettajille kuin opetusavustajille. Nyt kurssikäsikirja piti tietysti päivittää vastaamaan uutta oppikirjaa. Joittenkin harjoitusten kohdalla se onnistui hyvin mutta moniin jäi vielä säätämistä. Tosin niin kai se on aina opetushommissa, aina on varaa kehittää.

Flipattujen kurssien haaste on usein se, että työskentelytapa on niin erilainen, että menee hetki ennen kuin opiskelijat sisäistävät sen, että tunnille tullaan valmistautuneena. Tässä suhteessa tämä oli helppo vuosi; molempien kampusten opiskelijat olivat varsin hyvin paneutuneet aineistoihin ennalta eli tutustuneet päivän case-tekstiin ja katsoneet opetustallenteita. Todella aktiivinen ja innokas fuksiporukka meillä!

Kurssiin kuuluu myös mittava 130 kysymyksen itseopiskelutenttipaketti, jonka saimme avatuksi nyt pari viikkoa ennen tenttiä. Tiedekunnan taitava verkko-opetuksen koordinaattori Riikka Malin oli korvaamaton apu paketin toteuttamisessa. Jatkossa opiskelijat voivat opiskella itseopiskelutehtäviä jo aiemminkin kurssin aikana. Tehtäviä tekemällä he voivat kerätä lisäpisteitä tenttipisteittensä päälle ja ne tukevat opiskelun ja oppimisen prosessimaisuutta.

Meillä oli Kuopiossa viimeinen harjoituskerta 28.2. ja ryhmätyöskentely aloitettiin tällä kertaa niin, että opiskelijat saivat kertoa mielipiteensä kurssin työskentelytavasta. Opiskelijat olivat pitäneet luokkatilanteitten rennosta ilmapiiristä, vaihtelevista tehtävistä ja mahdollisuudesta tutustua uusiin ihmisiin. Jotkut olivat ensin murehtineet, että eivät ehtineet valita mieleistään harjoitusta mutta olivat sitten todenneet, että loppujen lopuksi ei-niin-mieleinen harjoitus oli ihan ok.

Meidän pitää kehittää opetusta sekä opiskeltavan ydinaineksen pohjalta että pedagogisesti viisaasti. Flippauksesta on runsaasti tutkimuskirjallisuutta – myös Itä-Suomen yliopistossa tuotettua – samoin case-opetuksesta. Lisäksi peruskurssin toteutus liittyy vahvasti fuksivuoden haasteisiin, joita olen itsekin tutkinut. Viime viikolla ilmestyi Kasvatus-lehden artikkeli, jossa muistutetaan, miten tärkeää on ottaa huomioon erityisesti todistusvalinnan kautta tulleitten siirtymä yliopisto-opiskelijoiksi, motivaation kehittyminen ja yliopistoyhteisöön kiinnittyminen.

Sasu on pitänyt Joensuussa kurssin päätösluennon, minulla se on edessä. Edessä on myös vielä tentin teko. Saimme uuden oppikirjan mukana suuren määrän sekä monivalintakysymyksiä että soveltavia tehtäviä, mikä on valtava etu, mutta niiden valikoimisessa, suomentamisessa ja termien tarkistamisessa on työtä.

Sasu on ollut tässä projektissa erityisen lujilla hypätessään uuteen toteutustapaan mutta olen vakuuttanut, että ensi vuonna kaikki on helpompaa. Kiitos osaavalle kollegalle valtavasta urakasta jo tässä vaiheessa – ensi vuonna ollaan taas viisaampia!

Älykästä alkua!

Kevätlukukausi päättyi pienoiseen ahdistukseen tekoälykysymysten äärellä. Jo kevään viimeisiä kurssisuorituksia tarkastaessa kävi ilmi, että monet opiskelijat ymmärtävät enemmän tekoälystä ja pystyvät käyttämään esimerkiksi työnantajansa kautta edistyneempiä työkaluja kuin minä opettajana.

DALL-E-työkalulla luotu kuva aiheesta Matisse style painting about AI use in teaching.

Samaan aikana koulutusyritykset jo lanseerasivat moninaisia tekoälyä käsitteleviä koulutuskokonaisuuksia. Itsellä ei kevätkuormituksessa oikein ollut aikaa eikä energiaa perehtyä asiaan. Mitä nyt aloin toisella silmällä seurailla joitakin tekoälystä keskustelevia fb-ryhmiä ja Twitter-aktivisteja.

Parhaan ja selkeimmän esityksen aiheesta kuulin laitoksemme elokuisilla työyhteisöpäivillä Kolilla. Tutkimuksesta vastaava varajohtaja, professori Juho Pesonen – joka määrittelee itsensä IT-nörtiksi – on perehtynyt tekoälykysymyksiin ja piti meille hienon alustuksen. Juhon neuvoilla pääsi mukavasti kiinni tähän tematiikkaan ei-nörttikin.

Itä-Suomen yliopisto sai melko kipakasti aikaiseksi tekoälyohjeet. Iso kysymysmerkki jäi kuitenkin yhteen kohtaan. Kun opinnäytetyössä, kuten gradussa, pitää olla riittävästi itsenäistä työtä – miten määritellään riittävä määrä? 

Syksyn alun artikkelikäsikirjoitusteni kanssa olen tarkistanut, mitä tutkimuslehtien kirjoittajaohjeissa sanotaan tekoälyn käytöstä. Esimerkiksi Emerald-kustantamo sanoo näin:

Generative AI usage key principles

• Copywriting any part of an article using a generative AI tool/LLM would not be permissible, including the generation of the abstract or the literature review, for as per Emerald’s authorship criteria, the author(s) must be responsible for the work and accountable for its accuracy, integrity, and validity.
• The generation or reporting of results using a generative AI tool/LLM is not permissible, for as per Emerald’s authorship criteria, the author(s) must be responsible for the creation and interpretation of their work and accountable for its accuracy, integrity, and validity.
• The in-text reporting of statistics using a generative AI tool/LLM is not permissible due to concerns over the authenticity, integrity, and validity of the data produced, although the use of such a tool to aid in the analysis of the work would be permissible.
• Copy-editing an article using a generative AI tool/LLM in order to improve its language and readability would be permissible as this mirrors standard tools already employed to improve spelling and grammar, and uses existing author-created material, rather than generating wholly new content, while the author(s) remains responsible for the original work.
• The submission and publication of images created by AI tools or large-scale generative models is not permitted.

Eli: kielenhuoltoa saa tehdä mutta ei kirjoituttaa mitään artikkelin osaa eikä teettää tekoälyllä itse tutkimusta eikä luoda kuvia. Anderson ym. (2023) toteavat, että tekoälyn käyttöön liittyy niin paljon eettisyyteen, oikeudenmukaisuuteen, tarkkuuteen ja havaitsemiseen liittyviä kysymyksiä, että niistä tulee helposti uhka tutkimuksen luotettavuudelle.

Samaan aikaan opiskelijat miettivät, miten voisivat hyödyntää oppimistehtävissä ja opinnäytetöissä tekoälyä, jos omat tiedonhaku- ja kirjoitustaidot eivät riitä tai kärsivällisyys on koetteilla. Luultavasti tutkijat miettivät aivan samoja kysymyksiä. Tiettävästi tekoälyllä voi teettää jo ainakin varsin kelvollisia kirjallisuuskatsauksia, vaikka samalla lähdeluetteloihin voi päätyä kaikenlaisia kummallisuuksia. Näemmekö pian julkaisumäärien räjähdysmäisen kasvun?

Erilaiset fb-ryhmät ovat täynnä opettajien kokemuksia tekoälyn hyödyistä. Yksi oli löytänyt innostavia tapoja opettaa Shakespearen näytelmiä. Toinen oli tehnyt hienoja videotutoriaaleja, kolmas saanut apua fiksujen sähköpostiviestien muotoiluun. Selväksi tulee, että tärkeintä on osata kysyä oikeita kysymyksiä (prompts) ja valita esim. oikea tyyli, millä toivoo saavansa vastauksen.

Monenlaisia kysymyksiä risteilee mielessä juuri nyt:
Kenen työpaikat tekoäly vie? Mitä tapahtuu esimerkiksi kieliammattilaisille, vieläkö tarvitaan kielenkääntäjiä ja -huoltajia? Entäpä toimittajia?
Mitkä työkalut opettajan ja tutkijan pitäisi ottaa haltuun – niitä kun on aivan valtavasti, ChatGPT:n lisäksi, kuten Semantic Scholar, Elicit, Research Rabbit, Synthesia, MagicSchool jne.
Miten käyttää tekoälyä opetuksen tukena: kurssisuunnittelussa, oppimistehtävien luomisessa, arvioinnissa?
Miten opetamme yliopistossa tekoälytyökalujen rakentavaa käyttöä, koska kyseessä on varsin tärkeä työelämätaito?

Ehkäpä jo joulun aikaan olemme viisaampia.

Lue lisää:

Ansioituneen opetuksen kehittäjän, Matleena Laakson Tekoäly opetuksessa -linkkivinkkejä

Anderson ym. 2023. AI did not write this manuscript, or did it? Can we trick the AI text detector into generated texts? Editorial. BMJ Open Sport & Exercise Medicine 9(1).

Näistä fb-ryhmistä olen itse löytänyt ideoita:
ChatGPT for Teachers
ChatGPT Ideas, Tips & Tricks
ChatGPT in Education
Higher Ed discussions of AI writing

University World News -julkaisu käsittelee aihetta laajasti uusimmassa numerossaan.

Metsään kirjoittamaan!

Tunnistatko monen yliopistolaisen tuskan: pitäisi kirjoittaa – rahoitushakemuksia, tutkimusraportteja, artikkeleita – mutta kirjoitusaikaa ja -rauhaa ei vain meinaa löytyä? 

 

Ei varsinkaan näin lukuvuoden lopulla, kun pitää saada nipuittain opinnäytetöitä ja kurssisuorituksia arvioiduksi, paketoida lukuvuotta ja suunnitella uutta ennen lomia. Monilla painavat päälle myös kesän konferenssiesitykset ja samaan aikaan perheissä on vaikka mitä näytöksiä ja kevätjuhlia.

Mikä oiva ratkaisu tähän haasteeseen olikaan kirjoitusretriitti! Itä-Suomen yliopiston DIGS-tutkimusyhteisö (Oppiminen, arki ja työ digitalisoituneessa yhteiskunnassa) järjesti aivan mahtavan neljän päivän retriitin Punkaharjun upeissa maisemissa 9.–12.5. Porukkaa tuli ja meni vaihtelevasti mutta yhteensä meitä oli paikalla lähemmäs 40. Tutkimustiimit pitivät kaiketi omia kokouksiaan mutta muuten yhteinen ohjelma rajoittui ruokailuihin kolmesti päivässä ja pariin vapaaehtoiseen luentoon.

Kruunupuiston päärakennus. Takaharjun parantola aloitti näissä tiloissa v. 1903.

Inkeritalo, entinen parantolan hoitajien asuinrakennus.

Urhola, ylilääkärin asunto vuodelta 1903.

Mäntyranta. Viihtyisiä lomahuoneistoja.

Jos oma huone ei miellyttänyt tai halusi kirjoittaa seurassa, paikan voi etsiä vaikka kahvilan nurkasta tai rantapenkiltä. Ympärillä lainehtivat järvet, linnut pitivät villiä kevätelämäänsä ja koivut puhkesivat lehteen. Sää ei olisi voinut olla hienompi – pelkkää auringonpaistetta ja lämpöä nousujohteisesti, korkeimmillaan jopa 20'.

Mitäpä sain sitten aikaiseksi näitten päivien aikana? No on tunnustettava, että yksi ilta meni arviointien kirjaamiseen ja palautteitten lähettämiseen mutta siis vain yksi ilta. Päiväsaikaan viimeistelin ensin artikkelirevisiota, jonka deadline on toukokuun lopussa. Toiseksi luin, suunnittelin ja kirjoitin pohjaa tutkimukselle Itä-Suomen yliopiston verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorien työstä. Tutkimuksen ensimmäinen vaihe pyöräytetään vauhtiin tässä vielä ennen lomia eli tarkastellaan työtä fasilitaattorien näkökulmasta. Asiakasnäkökulma tulee sitten seuraavassa vaiheessa ja senhän ehtii, koska fasilitaattorien työ jatkuu vuoden 2024 loppuun. Hiukan edistin myös yhtä rahoitushakemusta.

Olen itseasiassa oikein tyytyväinen, että ehdin näinkin paljon – ja yritän olla miettimättä sitä, mikä jäi tekemättä. Vaikka kirjoitin yksin huoneessani, tunne siitä, että tässä lähellä moni muu tekee samaa, oli kovin innostava. 

Joukkoomme sattui pari innokasta uimaria, Hille ja Sirpa. Kahtena aamuna liityin seuraan ja jopas käynnistyi kirjoittaminen kipakasti!

Aamu-uintikallio.

Vas. Mirjami Ikonen, Sirpa Kokko ja Hille Janhonen-Abruquah. Sirpalle kiitos kuvasta!

On muuten varmaa, että tämä asiantunteva joukko kokeneista professoreista tuoreisiin väitöskirjatutkijoihin olisi ollut huomattavasti totisempi, jos olisimme tavanneet vaikkapa kampuksen kahvilassa emmekä Punkaharjulla. Nyt nimittäin saatiin välillä nauraakin oikein sydämen kyllyydestä. Aikamoista luksusta nykyisin tämä: olla yhdessä kollegojen kanssa. Se jäi kyllä hiukan kaivelemaan, ettei tullut viimeisenä iltana lähdetyksi päärakennuksen ravintolaan porukan karaoketähtiä ihailemaan.

Keväisen luonnon tuoma inspiraatio! Vaikka olen juuri nyt polvivammainen, pääsin pienelle Punkaharju-retkelle. En ollenkaan ihmettele, että Topeliuskin lumoutui: "Punkaharju ui kuin äärettömän suuri vesilintu levitetyin siivin, ympärillään poikaset, nuo pienet saaret, jotka etsivät turvaa sen kupeilta". On vaikea kuvitella mitään kauniimpaa kuin Punkaharjun luonto.

Vasemmalla Pihlajavesi.

Valkialampi.

Onnellinen vaeltaja.

Lämmin suositus: menkää metsään kirjoittamaan! Tekee hyvää niin tutkimukselle, tutkijan hyvinvoinnille kuin työyhteisölle!

Kiitos Teemu Valtonen ja tiimi, että näin moni myös kauppatieteiden laitokselta pääsi mukaan. Ja erityiskiitos Mirjami Ikoselle kaikista järjestelyistä. Melkoinen säätö on ollut tämänkin porukan kanssa. Skål hienosti tehdylle työlle!

Mirjami, superorganisoija.

Miksi kehittää työyhteisön sisäistä viestintää

Tämä teksti sai alkunsa Twitteristä, missä tuumailtiin, ettei työpaikan yksisuuntaisissa infotilaisuuksissa ole järkeä vaan ne ovat kaikkien ajanhukkaa. Siinä yhteydessä minulta pyydettiin enemmän tietoa aiheesta mutta vaikea on lyhyesti vastata. Ryhdyin siis kirjoittamaan.

No ensinnäkin yhteisöissä tarvitaan monenlaista viestintää ja monia kanavia. Ne yhteiset, usein kovin yksisuuntaiset tiedotustilaisuudet varmistavat, että suurin osa ihmisistä saa suunnilleen samansisältöisen tiedon samaan aikaan. Yhteen kokoontumisella on myös yhteisöä vahvistava tehtävä. Mennään tiistaiaamuisin sinne firman aamuinfoon, vaikka vähän muristen, se on osa meidän yhteisiä viikkorutiineja ja työtapoja. 

Viisautta olisi tietysti mahdollisimman pian yhteisten infojen jälkeen avata niitten sisältöä pienemmissä tiimeissä: mitä tämä tarkoittaa juuri meidän porukan työn kannalta. Tai mahdollistaa muuten kysymysten esittäminen ja niihin vastaaminen.

On muuten todettu, että varsinkin muutostilanteissa – ja onko organisaatioitten elämässä nykyisin muuta kuin muutosta? – nämä säännölliset, yksisuuntaisilta vaikuttavat katsaukset ovat erittäin tärkeitä ihmisten muutosymmärryksen lisäämiseksi ja muutosahdistuksen helpottamiseksi.

Usein vieläkin kuvitellaan, että tieto siirtyisi sellaisenaan puhujalta kuulijalle. Ei siirry. Jos nyt ajatellaan vaikka em. yhteistä infotilaisuutta niin puhujan tunnetila, äänenkäyttö, sanaton viestintä, esitysaineisto, teknologia jne. vaikuttavat viestin välittymiseen, samoin vastaanottajan motivaatio, asenteet, kiire, ravitsemustila, teknologia jne. Jos infoa kuunnellaan ryhmässä, myös ryhmän yhteinen kokemus ja asenteet vaikuttavat. Toki on pyrittävä selkeään ja ymmärrettävään viestintään mutta kaikessa viestinnässä on aina myös tuo vastaanottajapuoli ja vastaanottajan vastuu.

Viisas organisaatioviestintä on mietittyä ja monikanavaista. Asiantuntijat ovat oivaltaneet viestintävastuunsa ja eri kanavien soveltuvuuden eri tarkoituksiin. Ikäviä uutisia ei esimerkiksi sähköpostitella vaan ne kerrotaan ajan kanssa ja kasvotusten. Ns. virallinen viestintäjärjestelmä on helppokäyttöinen, vastuunjaot selkeät ja väki koulutettu ja motivoitu viestimään. Nykyisin tuntuu olevan tärkeää tavoitella julkisuutta some-kanavissa, mediassa ja organisaation ulkopuolella ja kaikkein tärkein eli oma väki unohdetaan. Tähän jos mihin toivoisin ryhtiliikettä.

Palatakseni alun kysymykseen: sen sijaan, että jättäisimme yhteiset infot vaikka videomateriaalien varaan (moniko niitä oikeasti katsoo – paitsi, jos ne on tehty erityisen kivasti ja luovasti), kehittäisin vahvasti sekä niitä että työyhteisöviestinnän muita kanavia ja prosesseja. Monet ovat jääneet korona-aikana todella yksin, yhteenkuuluvuuden tunnetta ei ole nimeksikään, uudet työntekijät eivät ole päässeet tutustumaan työtovereihinsa ja pelkästään faktapohjainen teams-kokoustaminen ei liitä ihmistä yhteisöön eikä motivoi. 

Ellet sitten satu kuulumaan siihen yhdeksään prosenttiin työntekijöistä, jotka eivät tarvitse eivätkä arvosta työyhteisön epämuodollista viestintää. Saksalaisen tutkimuksen mukaan (Koch & Denner, 2022) vain tuon verran oli työyhteisöissä heitä, joille riitti pelkästään työasioista puhuminen.

Meistä useimmista muista olisi aika kiva, jos joku edes joskus kysyisi, mitä kotiin kuuluu.

Laukkaa uralla

Ratsastin nuorena, ja vielä nuorena aikuisenakin. Lasten jälkeen alkoi huimata –  ja pelottaa – entä jos satutan itseni! Eikä sitä aikaakaan oikein enää ollut. Ura on minulle kuitenkin ollut aina ennen muuta kavioura, se painauma, mitä pitkin ratsastustunnilla kierretään kenttää tai maneesia.

Työura-ajattelun yhdistin pitkään aloihin, missä on tavanomaista edetä asiantuntijasta johtotehtäviin, kuten vaikka liike-elämässä. Opettajaperheen lapsena – ja lapsenlapsena – näin läheltä paljon ahkeraa ja vaativaa kehittämistyötä mutta uralla etenemisestä ei meillä puhuttu, koska se ei ollut millään tavalla relevanttia. 

Tätini sanoi kerran äidistään eli mummostani, että hänelle oli ura aina niin tärkeä. Muistan hämmästelleeni: Opettajalle? Ura?

No sittemmin olen todennut, että on sellaisiakin opettajan töitä, missä voi puhua uralla etenemisestä. Jokin aika sitten havahduin siihen, että kanssani samaan aikaan väitelleet ovat nyt professoreita. Sain oikein muistuttaa itseäni siitä, että olen jo yhden uran tehnyt ja edennyt viestintäammattilaisena johtotehtäviin. (Jos se eteneminen nyt ylipäänsä on niin tärkeää mutta vaikea on etenemismantralta yliopistossa välttyä, vaikka kuinka pitäisi omaa työtään itselle juuri oikeana.)

Yliopisto on jossain mielessä yhtä hierakkinen kuin eräät muutkin organisaatiot. Meillä valtaa käyttävät professorit, seurakunnissa papit, sairaaloissa lääkärit (katsokaa vaikka hyvinvointialueitten rakentamista!). Tutut professorinimitetyt ovat kertoneet, miten heidän uskottavuus- ja kiinnostavuuskertoimensa on kohahtanut korkeuksiin professuurin myötä.

Yliopistoihin on viime vuosina rakennettu omaa urapolkua opetukseen suuntautuneille. Itä-Suomen yliopistossa tämä polku oli aluksi varsin epämääräinen ja kriteerien sameuteen ja prosessin hämäryyteen otin kantaa itsekin. Olen iloinen, että prosessi on nyt tehty selkeäksi ja kriteerit avattu. Avainhenkilöitä kehittämistyössä ovat olleet henkilöstö- ja hyvinvointijohtaja Ulla Hurskainen ja akateeminen rehtori Tapio Määttä (kuvassa).

Toki olen kovin, kovin iloinen myös siitä, että sain itsekin tänä syksynä nimityksen vanhemmaksi yliopistonlehtoriksi.

Siellä me istuttiin 17.11. Snellmaniassa, hallinnon neuvotteluhuoneessa, ruusuinemme ja puolukkakakkuinemme – kahdeksan vanhempaa uutta yliopistonlehtoria ja yksi vanhempi kliininen opettaja (lääkiksen tehtävänimikerakenne on hiukan erilainen kuin muilla). Oltiin vähän jäykkiä ja liikuttuneita ja juhlatunnelmaisia. 

Jokainen kertoi itsestään ja hankkeistaan ja hurjan paljon tuntui olevan kaikenlaista meneillään. Kävi selväksi, että me kaikki teemme aktiivisesti tutkimusta. Asetelma ei siis ole opetus TAI tutkimus vaan yliopistossa aina molemmat, painopisteet vain vaihtelevat.

Ura-sana on muuten kantana myös sanassa urautuminen. Sitä varokaamme! 

Itselleni kaksi vuotta verkko- ja monimuotopedagogiikan fasilitaattorina on tuonut tervetullutta tuuletusta, työskentelyä superpätevän – ja hauskan! – opettajatiimin kanssa ja näköaloja kansainväliseen ja kansalliseen opetuksen kehittämiseen.

Tämä urautumisen estolääkitys loppuu omasta tahdostani vuodenvaihteeseen. Nyt koostamme fasilitaattorien toimintakertomusta ja suuntaviittoja eteenpäin. Niistäpä sitten jäljempänä mutta jaan vielä tässäkin linkin yhteen videoomme. Sen hahmot – Lasse Liitutaulumies, Hilma Himohybridi, Tiina Toivoton ja Oona Opiskelija – syntyivät aika näpäkästi ja etsimättä ja näitä klippejä on nyt tehty muutama. Ainakin meillä on ollut hauskaa, toivottavasti muillakin! (Tosin en tiedä, oliko varsinaisesti ilonaihe, kun yksi opiskelija sanoi, että hahmot ovat hyvin tunnistettavia.)

Luova ilottelu ehkäisköön urautumista jatkossakin!

Olkaapa hyvät.

Lisää arjen juhlistusta!

Mietinpä tässä vielä jo melkein lomatunnelmissa, että miksi meiltä puuttuu yliopistossa saavutusten juhlimisen kulttuuri. 

Olihan Kuopiossa juuri akateeminen superjuhla eli promootio, mutta se on niitä kerran elämässä -tapahtumia. Kaikki raaka työ, mitä arjessa tehdään tutkimusten ja tutkimusjulkaisujen eteen, otetaan ikäänkuin itsestäänselvyytenä – siitähän se palkka tulee! – ja korkeintaan joku kysyy, että mikä olikaan julkaisulehtesi Jufo-luokitus. Viime aikoina sentään on alettu tehdä julkaisuista mediatiedotteita.

Toisinkin voisi olla. Kyllä oli yliopistolaisella ihmettelemistä kaikessa siinä kivassa ja kauniissa, minkä viestintäalan ammattijärjestö ProCom ry rakensi jokavuotisen ProComma Academic -tutkimuskirjansa julkaisun ympärille. Toimitin tämän vuoden kirjan yhdessä Vaasan yliopiston viestinnän professorin Merja Koskelan kanssa. Prosessi oli pitkähkö – kevättalven 2021 ideoinnista kesäkuun 2022 julkistukseen. 

Kirjassa on 11 vertaisarvioitua artikkelia aiheesta Poikkeuksellinen viestintä, sivuja on 192. Teema syntyi pandemian inspiroimana mutta onhan tässä ollut muutakin poikkeuksellista viime aikoina. Siteerasin julkistustilaisuudessa toimittaja-pappi-Jussin äiti Hilkka Olkinuoraa: "Suomalaisten niskaan on romautettu lyhyen ajan sisällä kolme järkälettä: pandemia, planeetta ja Putin." Kirjaan saatiin vielä viime hetkillä Ukraina-artikkelikin, kiitos Pia Koivusen, Elina Melginin ja Päivi Tampereen ahkeroinnin. 

Professori Merja Koskela, entinen työtoveri Vaasan-ajalta, nykyinen tutkimuskumppani.

ProComin ajatus viestinnän tutkimuksen välittämisestä viestintäammattilaisille on kerrassaan hieno. Sen takana lienee ainakin osin jatko-opiskelukaverini, Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulun viestinnän johtamisen professori Vilma Luoma-aho. ProComin pitkäaikainen toimitusjohtaja Elina Melgin on tohtori ja dosentti hänkin ja innokas tiedeviestinnän edistäjä. Tämän vuoden ProComma
Academic -kirja oli jo sarjan yhdeksäs.

Kirjan julkistus oli ammattijärjestön jäsentilaisuus ja se järjestettiin verkossa. Olimme Merjan kanssa paikan päällä ProComin toimistolla Helsingin keskustassa ja meitä huollettiin todella sydämellisesti. Matkustimme ja yövyimme ns. firman piikkiin. Julkkareitten jälkeen meidät kukitettiin runsain kesäkukkakimpuin. Nautimme herkullisen lounaan Eteläesplanadin Aleksanderplatsissa yhdessä julkaisun toimituskunnan kanssa. Mainiota oli tavata mm. väitöskirjaohjaajani Elisa Juholin kasvotusten pitkästä aikaa. Maljojakin kohotettiin! 

ProComma Academic 2022: Poikkeuksellinen viestintä. Kuva suurenee klikkaamalla.

Niin että olipa aika erikoinen kokemus keskellä arviointeja, konferenssiartikkeleja ja lomalle valmistautumista. Varsin tiukkaa puurtamista on yliopistoelämä usein. Ehkäpä johtamisessakin voisi ottaa paremmin huomioon sen, että niitä pieniä huomion ja juhlan hetkiä kaivataan, jotta arjessa jaksaisi.

Sama tietysti opetuksen puolella. Jee, saatiin opetussuunnitelmatyö valmiiksi yhdessä urakoiden! Vau, flippasit kurssin ensimmäistä kertaa – kova oli homma mutta hyvin taisi mennä!

Ei aina tarvita kukkia ja maljoja. Usein sekin riittää, että joku toinen huomaa ahkeran työn ja sen tulokset.

***

Täällä Itä-Suomen yliopiston tiedote Poikkeuksellinen viestintä -kirjasta sekä linkki kirjaan.

***

Mutta nyt – lasketellaan lomille, vedetään henkeä ja palataan hommiin uusin voimin elokuussa. Iloa ja valoa kesään!